Humala

 

Kalevalan kahdeskymmenes runo

(lyhennettynä)

Mitä nyt laulamme lajia, kuta virttä vieretämme?
Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme:
noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia.

Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja
noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla
----------------------
Tuop’ on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi:
”Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme
näille häille hankkimille, pioille pi’ettäville?
En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen.”

Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä:
”Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,
vaikk’ ei tuo ve’että synny eikä tuimatta tuletta.

Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin,
kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi;
nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.

Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän.
Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi
Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan.

Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta,
ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan:
’Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme?
Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.

Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä,
otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä,
seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan;
niin pani pa’an tulelle, laittoi keiton kiehumahan.
Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen,
puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän.
----------------------
Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku;
siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa,
kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille:
pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle,
hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan”.